Hyvät rautalampilaiset!
”Ken härjillä kyntää, se härjistä puhuu”. Aion puhua taiteen ja kulttuurin merkityksistä.
Kun kysytään, miten taideteos syntyy, paras vastaus on: tuskin…
Tuskaa on kahdenlaista. Taiteilijan sisäinen tuskailu on pähkäillä, miten saisi taiteen kielellä sanoa sanottavansa ja miten se tulisi ymmärretyksi. Toinen puoli liittyy niihin ulkoisiin hankaluuksiin, missä taiteilija joutuu haromaan tukkaansa saadakseen työnsä tehtyä.
Katsokaamme asiaa rautalampilaisten taiteilijain näkökulmasta.
Vuonna 1799 syntynyt Juhana Ihalainen, Rautalammin kansanrunoilijoista paras, eli tuskien tien. Hän oli kärkkääläisen piian avioton lapsi, riisitautinen kerjäläinen, loinen ja vähän aikaa kyläräätäli, kunnes sokeutui. Kirjoittamisen halu poltti. Kun kerran ei ollut paperia, hän varasti sitä isännältään. Linnaa, vettä ja leipää siitä tuli. Mutta se ei tappanut kirjoittamisen intoa: syntyi paljon sekä pilkkarunoja että kiitoksia harvoille ymmärtäjille.
Kansanrunoilijoista tunnetuinta, Paavo Korhosta, vaivasi viinan piru. Hänen käsikirjoituksistaan näkyy ahdistus: paperit on kirjoitettu niin tiukkaan kuin mahdollista, pienellä ja levottomalla käsialalla, yhtä pötköä ilman säe- ja kappalejakoja, välimerkkejä tai isoja kirjaimia. Mutta Korhosella oli hyvä herraonni. Hän pääsi sattumalta soutumieheksi Elias Lönnrotille tämän matkatessa Rautalammin reittiä Karjalan suuntaan. Korhonen lauloi koko matkan, Lönnrot kirjoitti ylös ja teki Korhosen tunnetuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä.
Uudempia itseoppineita kirjailijoita on sata vuotta sitten syntynyt Matti Pellinen. Hän oli äitinsä tapaan postinkantaja. Työhönottohaastattelu tapahtui eräänä aamuna kirkonkylän postissa. Kuusitoistavuotias Matti totesi: ”Äet kuojl viime yönä. Minä kannan postit.” Ja sen hän teki kuolemaansa saakka: kinttupolkua Savonjoelle neljä kilometriä, venematkaa viisi, sitten kävely Hanhitaipaleen kannaksen yli, toisella veneellä kahdeksan kilometriä kirkonkylään, siellä asioitten toimittamista, ostoksia, kuten huulipunaa Savonjoen tyttärille, kerran jopa lääkärissä käynti jonkun sairastuneen puolesta. Ja sama takaisin, joka päivä. Mutta tuotantoa tuli: neljä tasokasta nuorisoromaania, näytelmiä ja runoja. Hänet muistetaan myös kyläaktiivina: hän ohjasi näytelmiä, järjesti iltamia ja oli seudun hovivalokuvaaja. Matti Pellinen toi kulttuurin Savonjoelle, sanottiin.
Ammattikirjailijoistamme vuonna 1971 kuolleen Yrjö Kaijärven, Rautalammin ensimmäisen buddhalaisen, ristinä oli homous, tuolloin vielä rikoslain alainen ominaisuus. Kotitilaltaan käsin kansakoulunopettaja-ammattipuutarhuri loi laajan ja arvostetun tuotannon: lukuisia runokokoelmia, suomennoksia – mm. Baudelairen Pahan kukat ja joukon taidemaalari Michelangelon runoja 1500-luvulta – ja matkakertomuksia. Sisäinen palo ja sivullisuuden tunne kätkeytyivät maahan, maisemaan ja buddhalaiseen mielenrauhaan. Kaijärven vastakohta oli nuorempi kollega Matti Rossi. Kirjailija Rauni Paalanen onkin esseissään kuvannut heidän eroaan veden ja tulen, väreilevän järven pinnan ja palavan pensaan vastakkaisuudeksi. Matti Rossin räiskyvän temperamentin kaikupohjaa olivat espanjalainen ja latinalais-amerikkalainen kirjallisuus, jota hän käänsi ahkerasti – Lorcaa ja Marquesia. Rossi asui vähän aikaa mökillään Rautalammilla Kaijärven mailla 1970-luvun alussa, ja oli kunnanvaltuutettuna SKDL:n riveissä. Tuolloin syntyi novellikokoelma Kuukkeli, lempeän satiirinen ”Rautalampifiktio”. Sitä seurasi runokokoelma Rautalammin laulut, missä satiiri oli jo tujumpaa, ja sympatiat tiukasti pieneläjien puolella. Sitten Rossi kyllästyi, muutti Helsinkiin ja radikalisoitui entisestään. Härkäpäinen poliittinen virheliike, unkarilaisen kollegan ilmiantaminen muka-fasismista järjettömin perustein vuonna 1975, teki Rossista pitkäksi aikaa kirjallisen hylkiön, jolle apurahoja ei enää tippunut. Hän ei lannistunut, syntyi runokokoelmia, romaaneja, salapoliisiromaaneja Olavi Kokon nimellä ja loistavia suomennoksia. Kuopion Kaupunginteatteriin syntyi näytelmä Juhana Ihalaisesta. Hänen Shakespeare-suomennoksensa toivat hänelle lopulta 2007 kääntäjien valtionpalkinnon.
Rossi ei ole ensimmäinen eikä viimeinen taiteilija, jonka ideologia ei ole hyväksyttävissä, mutta jonka taide on maailman luokkaa. Toivokaamme, että hän pääsisi pannasta, että ajan myötä Rossin kirjallista arvoa ei enää mitattaisi hänen poliittisten näkemystensä kautta.
Tuskin ovat tuotantoaan synnyttäneet myös kirjailijat Rauni Paalanen ja Kari Hotakainen, runoilija Anne Hänninen, nelisen vuotta Rautalammin kulttuuriseuraakin vetänyt Veijo Baltzar – erityisristinsä hänellä – Kalevalan ”kiäntäjä” Matti Lehmonen, tekstiilitaiteilija Jukka Vesterinen, kitaristi Timo Korhonen, näyttelijä Timo Närhinsalo sekä taidemaalarit: Nipurin tytär Viivi Wallgren, Pirkko Toiviainen alias Anna WildRose ja Oili Marski. Kirjailijoista haluaisin vielä mainita ”sudeettirautalampilaisen”, Olli Soinisen. Hän oli isänsä tavoin eläinlääkärinä Suonenjoella, kesämökki on Etelä-Konneveden Vahvalahdessa. Vakavan Parkinsonin taudin kourissa on syntynyt omakustanteina muutamia hersyviä pienoisromaaneja, proosan, runon ja näytelmän yhdistelmiä, joiden teemoina ovat elämän ilo esimerkiksi soutamisen ja rakastamisen avulla ja kaikenlaisen ahdasmielisyyden vastustus. Savon kieltä hän käyttää kerrankin niin, ettei lukija tunne myötähäpeää.
Taiteen merkitykset ovat tieto ja elämyksellisyys – järki ja tunne. Tietoa saa tietokirjoista: ne ovat kansantajuisesti kirjoitettua, tutkittua ja tulkittua tietoa. Myös kaunokirjallisuus on täynnä tietoa, mutta toisenlaista: hyvä kirja voisi olla totta, vaikka se on kirjailijan mielikuvitusta. Vaikka kirjailija tekeekin runsaasti lähdetutkimusta, se tuottaa vain materiaalia, kehystä ihmisen toiminnan ja mielen erittelemiseen ajoissa, paikoissa ja tilanteissa. Käsittelytapa voi olla lähellä historiaa, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä, filosofiaa, uskontoa jne. Lukijan tehtäväksi jää ratkoa tekstien merkityksiä, sitäkin, mikä on rivien välissä.
Nämä näkökulmat ovat keskeisiä esimerkiksi Mika Waltarin historiallisissa romaaneissa Mikael Karvajalka-Mikael Hakim, Johannes Angelos ja Nuori Johannes. Näennäisesti ne ovat tarkkaa ja yksityiskohtaista, lähteisiin perustuvaa historiankirjoitusta. Varsinainen tarkoitus on ottaa selvää ihmisen mielestä sen kaikessa raadollisuudessa, omastaankin. Päähenkilöt ajelehtivat 1400- ja 1500 -lukujen verisessä Euroopassa, tekevät jatkuvasti vääriä päätöksiä ja takinkääntöjä kullaten ne ideologisin itsepetoksin. Luottamus särkyy ja petollisuus rehottaa niin läheisten kuin valtaa pitävien kesken, onni ja oikea rakkaus jäävät lyhyiksi haaveiksi. Ideologioista ei ole apua: katolisuus, nouseva protestantismi ja islam osoittautuvat läpimädiksi valtajärjestelmiksi. Teoksissa on myös poliittista allegoriaa. Idästä tuleva uhka, Osmannivaltio, on Neuvostoliitto. Toisen maailmansodan jälkeisiä uhkia heijastelevaa Konstantinopolin valloittaja sulttaani Muhammed on Stalin. Johannes Angeloksessa Lukas Notaraksen kolmenkymmenen bysanttilaisen ylimyksen ryhmä, joka yrittää neuvotella salaa rauhansopimusta Muhammedin kanssa, rinnastuu ironisesti Suomen jatkosodan aikaiseen rauhanoppositioon, jossa Kekkonenkin oli mukana. Silloinkin suurvaltojen välit ratkaisi raaka valtapolitiikka.
Teoksissa on myös maailmankatsomuksellinen puoli. Kirkonvastaisuudestaan huolimatta Waltari ei ollut uskonnon vastainen. Nuori Johannes -teoksessa hän, papin poika ja entinen teologian opiskelija, kuvaa seikkaperäisesti idän ja lännen kirkon opillista skismaa, kolminaisuusopin tulkintaa: syntyikö Pyhä Henki Isästä, vai Isästä ja Pojasta. Tämä filioque-kysymys jakaa kirkkokuntiamme vielä tänäänkin: ortodoksit ovat edellisen, katoliset ja protestantit jälkimmäisen näkemyksen kannalla.
Näin kestäväksi osoittautuneesta teoksesta voi saada tietoa historiasta, ihmisistä, vallasta ja elämänkatsomuksista.
Tiedon ohella taideteoksessa vaikuttaa elämys. Kun edessä on oikein hyvä kirja, tietoa hamuava lukutapa jää taakse, lukija eläytyy lumoutuen, toivoo, ettei kirja koskaan loppuisi ja haluaa jakaa kokemuksensa. Elämys on olennaista myös sekä musiikkia että maalaustaidetta vastaanotettaessa. Musiikin lajeista jaloin on kamarimusiikki, tila, missä esittäjät ja kuulijat ovat lähellä toisiaan. Kun esittäjät uskovat teokseensa ja osaavat sen, syntyy säveltäjän, muusikoiden ja kuuntelijoiden välille ”pyhäin yhteys”, tila, jossa nuotteihin kirjoitettu viesti vie kuulijat ohikiitäväksi hetkeksi, syvään, mielihyvän sävyttämään tilaan, jossa aikaa ei ole. Samaan tuonpuoleiseen tähyävän haltioitumiseen, joka valtaa ihmisen joskus luonnossa, kirkossa, miksei myös humalassa tai seksuaalisuudessa.
Kuvataiteen elämyksellisyyden voi kokea vahvana Anna WildRosen Ruusun galleriassa Kerkonkoskella. Katsoja ihastelee omaperäisiä kollaaseja, rihkamasta ja pois heitetystä tavarasta tehtyjä sommitelmia ja niiden väri-ilotulitusta. Teoksista vaistoaa tiedostamattomasta pursuavaa voimaa, tunteiden, unien ja myyttien maailmaa, enteitäkin. Anna WildRosen töissä näkyivät droonit jo silloin kun niitä ei vielä oltu keksitty. Myös Oili Marskin ekspressiiviset öljyvärityöt Korholan väentuvan seinillä pysäyttävät, vetävät hiljaiseksi. Marskin töitä onkin paljon siirtynyt lähialueen kotien sielun hierojiksi. Hänen ”värityskirjanäyttelynsä” paraikaa kirjaston Kivijalassa korostaa kahta taiteen ydinominaisuutta, leikkiä ja terapeuttisuutta.
Taiteen lumo elää myös harrastustoiminnassa. Minulla oli ilo olla muusikkona harrastajateatteri Teatraalin Tommy Taberman-produktiossa Elämä ottaa kädestä viime kesänä. Oli kuten aina: hakemista, tuumailua, epäilyksiä ja välillä epätoivoa. Mutta kun kantaesitys koitti Kalajan laavulla, tapahtui taika: yhteisyys tiivistyi ja kaikki unohtivat itsensä, läsnä olivat vain Tabermanin runot. Yleisössä moni pyyhki silmiään. Ja miten riemullinen oli Satulateatterin keväinen Omenateatteri! Olin onnellinen, että minäkin olin kerran nuori…
Taideharrastus vaikuttaa olevan Rautalammilla muutoinkin hyvällä tolalla. On maalaus-, lausunta- ja tanssiryhmiä, kuorotoimintaa ja erilaisia aktiviteetteja myös kyläyhdistysten puitteissa. Musiikkivastaavia ovat olleet kaksi työmyyrää, kanttori Kaisa-Liisa Piiroinen ja musiikinopettaja Anneli Hytönen, sekä trubaduurit Aki Virta ja JP Jetsu kitaroineen. Kulttuurin organisointi on jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan pysynyt idearikkaan ja aikaan saavan naisenergian varassa ensimmäisen kulttuurisihteerin Pirkko Jalkasen, Anneli Jalkasen, joka perusti Runon ja laulun Rautalammin, ja monitoimisen Marita Leskisen. Tätä nykyä pallo on kulttuurisihteeri Tiina Laitisella ja Kulttuuriseuran puheenjohtajalla Päivi Lehmusvuorella. Ja pitkä perinne on myös rautalampilaisella rokilla, mistä kertoo viime kesän Liisa Paakkunaisen ideoima informatiivinen näyttely Museolla. Ja näkymätöntä, mutta päivittäistä kulttuurityötä tekevät sekä kirjasto ja museo että koulut ja päiväkodit, nuo taidekasvatuksenkin ensimmäisten eväiden antajat.
Aina joku kysyy kuitenkin, mitä hyötyä tällaisella on. Muistiin on jäänyt takavuosien Yhteiskoulun matematiikan opettajan ajatelma: ”Jos ette opi matematiikkaa tai fysiikkaa, niin ainahan voitte mennä yliopistoon lukemaan estetiikkaa tai muuta roskaa…” Tosin minun lukiovuosieni matematiikan opettaja ja rehtori Eero Kurimo totesi 1960-luvun alussa: ”Antaisin kaiken matemaattisen taitoni, jos oppisin ymmärtämään musiikkia…”
Jotain voi päätellä numeroistakin. Tilastokeskuksen mukaan kulttuurialan osuus bruttokansantuotteesta oli toissa vuonna runsaat 3 prosenttia. Se oli enemmän kuin maa- ja metsätalouden osuus yhteensä, maatalouteen nähden kolminkertainen. Puunjalostusteollisuudenkin osuus, 2,5% oli selvästi pienempi. Kulttuuriala työllisti noin 135 000 henkeä, 2,7% Suomen työllisistä. Heistä vähän yli puolet ansaitsi vuodessa alle 20 000 euroa.
Taiteelle nämä luvut ovat infran turvaamista, palkkoja taiteilijoille, tuottajille ja välittäjille. Itse taide on aineetonta, henkistä, arvo sinänsä. Se on luksusta, kuten arvoisa valtionvarainministerimme on todennut, henkistä luksusta. Eikä sitä luksusta voi leikata, sen infraa kylläkin. Ja on leikattu. Musiikkialaa on kuritettu koronavuosista alkaen 20%, viidennes. Samasta syystä lähes kaikki taideinstituutiot, kuten taidekorkeakoulut, kunnalliset orkesterit ja teatterit, musiikki- ja kansalaisopistot, järjestöt, museot ja kirjastot, ovat supistaneet toimintaansa, kun on ollut pakko, peruskoulutkin. Pahaa jälkeä on syntynyt myös Yleisradion määrärahojen kutistamisessa. Se näkyy ja kuuluu ennen kaikkea sivistyskanava Radio 1:n rampauttamisena.
Jokainen leikkaus on arvovalinta. Niukkuutta jaettaessa eritoten.
On sanottu, että taide on täysin tarpeetonta, mutta silti aivan välttämätöntä. Tarpeettomuusharha johtuu siitä, että taiteen tehtävä on luoda aineetonta hyvinvointia: merkityksiä, kokemuksia, lohtua, tunteita ja yhteenkuuluvuutta ja panna pohtimaan arvoja ja maailmankatsomuksia. Taiteen harjoittaminen ja vastaanottaminen kehittää ihmistuntemusta, empatiaa ja suvaitsevuutta. Se kerää oppimisen ja kokemuksen kautta syntyvää hiljaista tietoa ja rakentaa kulttuuripääomaa, sivistystä. Ehkä taide tekee ihmiset onnellisemmiksi. Ainakin kaikki minun tuntemani taiteilijat ovat mukavia ihmisiä.
Lopuksi on syytä pohtia taiteen ja Suomen itsenäisyyden suhdetta. Kun suomalaisuuden aatetta ryhdyttiin virittelemään 1800-luvun puolivälissä, kärkijoukkoa olivat filosofit, taiteilijat ja historioitsijat. Kulttuurinen omaleimaisuus onkin alusta lähtien lujittanut suomalaista identiteettiä. Tänään Suomi tunnetaan lukuisista kansainvälisistä taiteilijoistaan taiteen joka alueella Sibeliuksesta Saloseen ja Saariahoon, Kaurismäestä Käärijään. Niin on muuallakin: mitä vahvempi valtio, sitä lujempi kulttuuri-identiteetti. Taide rakentaa myös isänmaallisuutta ja on osa sitä. Militaristinen hurraa -isänmaallisuus ja kansallisuuteen käpertyminen on kuitenkin sille kauhistus. Taide ja kulttuuri ovat ylirajaisia. Ne ovat kuin hyvän haltijan sininen viitta, joka levittäytyy yli maan piirin. Se viitta koskettaa yksilöä, aluetta, kansakuntaa, toisia kansakuntia ja maanosia. Muutos missä tahansa näistä lehauttaa muitakin, ennemmin tai myöhemmin. Rautalammilla, Suomessa, maailmassa.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
(kuvat Kerttu Mustonen)
