Jo 1500-luvun lopulla tiedettiin ympäri Ruotsin valtakuntaa, että rautalampilaiset olivat tinkimättömiä metsänraivaajia: tiedustelipa Viron käskynpitäjä Jaakko Delagardie vuonna 1620 Sääksmäen voudilta, olisiko tällä lähettää muutamia Rautalammin miehiä Eestin erämaita kesyttämään. Myös Kaarle-kuningas houkutteli ahkeraksi tiedettyä Savon väkeä Keski-Ruotsiin herttuakuntaansa viljelemään.
“Pidämme selvänä, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että on heidän Luojansa antanut heille tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia, joiden joukossa ovat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu.” (Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen aloitus)
Hurjapäisimmät muuttajat lähtivät etsimään vapaita metsiä valtameren takaa. Delawarejoen suulle vuonna 1638 perustettu Uuden Ruotsin siirtokunta jäi lyhytikäiseksi ja joutui suuremman naapurinsa Nieuw-Nederlandin nielaisemaksi jo 1650-luvun puolivälissä, mutta Uudelle mantereelle muuttaneet suomalaiset jäivät muovaamaan metsiä ja samalla historian kulkua.
Maailmanhenki oli varannut suuren kohtalon pennsylvanialaiselle John Mortonille (1724-1777), joka oli Rautalammilta 1600-luvulla lähtenyttä Marttisen uudisraivaajasukua. Harkitsevaksi ja oikeamieliseksi tiedetty suomalainen oli yksi osavaltionsa uskotuista, kun Uuden Englannin siirtokunnat kokoontuivat vuonna 1776 päättämään, ottaisivatko ratkaisevan askeleen ja julistautuisivat itsenäiseksi.
Yksimielinen julistus oli kuitenkin veitsenterällä, sillä Pennsylvanian delegaatio oli jakautunut kahtia: Benjamin Franklin ja John Wilson puolesta, John Dickinson ja Robert Morris vastaan. Ratkaisevan äänen antaminen jäi John Mortonille. Liekö taustalla ollut rautalampilainen veri ja savolainen uskaltaminen, mutta yhtä kaikki John Morton asettui itsenäisyysmielisten kannalle ja ratkaisi tulevaisuuden supervallan syntymisen.