“On ahkeroitava ja harrastettava maan raivaamista ja viljelykseen ottamista, hakattava pois hyödytön metsä”, opasti Kustaa Vaasa valtakuntansa talonpoikia. Ja rautalampilaisethan tarttuivat toimeen, kun kehotettiin.
“– että ei kaikki meidän Suomen metsien omaisuus joutuisi ulkomaalaisten miljoonamiesten omaksi.”
Työläs mutta palkitseva kaskiviljely ruokki emäpitäjää liki kolme vuosisataa. Ja metsätkin, joita kuningas turhaan ylenkatsoi, antoivat antimiaan: puuta poltettavaksi ja tarve-esineiden valmistukseen, kun taas metsälaitumet olivat oiva paikka laiduntaa karjaa.
Suuri Vaasa-kuningas lienisi hämmästynyt, jos olisi ollut näkemässä “vihreän kullan” arvaamattoman arvonnousun 1800-luvulla, kun höyryvoima katkaisi koskien ja sahojen kohtalonyhteyden ja siivitti metsäteollisuuden nousukiitoon. Rohkeille ja kaukonäköisille yrittäjille tämä oli mahdollisuus tarttua tilaisuuteen: rautalampilaisista heistä huomattavin oli Heikki Peura, joka kolmentoista iässä pakkasi koulumatkalleen mukaan kotitilansa tuotteita Jyväskylässä kaupiteltavaksi – ja neljää vuosikymmentä myöhemmin oli kauppaneuvos.
Maatalousmies Peuran afääreille oli tyypillistä, että hän piti aina silmänsä auki uusille mahdollisuuksille laajentaa liiketoimiaan. Tällainen tilaisuus tarjoutui syksystä 1895, kun Peura huomasi karttaa tutkiessaan, että vastavalmistunut rautatien sivuraide sopivasti hipaisi Iisvettä – jo seuraavana vuonna paikalla kohosi uunituore saha, joka alkoi toimittaa puutavaraa Englantiin, Alankomaihin ja Saksaan. Ennakkoluuloton teollisuusyrittäjä ei pelännyt ottaa uutta lainaa, niin että muutamassa vuodessa hän oli hankkinut toisenkin sahan, perustanut lankarullatehtaan sekä uusinut Iisveden koneet ja kaksinkertaistanut sen tuotannon. “Minusta oliis se kovin hauskaa, että sinusta tuliis pian miljoneeri, että ei kaikki meidän Suomen metsien omaisuus joutuisi ulkomaalaisten miljoonamiesten omaksi”, lohkaisi eräs tämän liikekumppaneista kirjeessään.
Peura pystyi ohjaamaan liiketoimensa läpi maailmansodan ja itsenäisyyden alkuvuosien kuohunnan, ja vaikka politiikka pudotti ostajia pois vuoronperään idässä ja lännessä, onnistui rautalampilaisen patruunan aina löytää uusia kanavia tuotteilleen. Ehtipä hän vanhoilla päivillään tukea anteliaasti myös vaimonsa museotyötä, mistä perintönä on yhä Peuran museosäätiö ja sen ylläpitämä Rautalammin museo.
Yrittäjähenki asuu yhä vahvasti Rautalammilla, joka on useasti valittu Pohjois-Savon yrittäjäystävällisimmäksi paikkakunnaksi. Myös yritysten määrä väkilukuun suhteutettuna on korkea: kaskenpolttajien, erämaan raivaajien ja sahan rakentajien tekemisen meininkiä jatkavat tänä päivänä niin satulatuolien tekijät, kansallispuiston perustajat kuin kaikki liki kolmesataa Rautalammin yrittäjää.
Kuva: Hoikan talon väkeä ja talkooväkeä rukiinleikkuussa 1920-luvulla. Rautalammin museon kuva-arkisto.